Minusta

Tajusin juuri etten ole tainnut juurikaan tässä blogissa kertoa itsestäni sen enempää. Tämä vääryys pitää siis korjata, joten tähän ajattelin listata joitain pieniä ja suuriakin juttuja minusta, joita ette välttämättä vielä tienneet. Kuvituksena tulee nyt olemaan erittäin randomkuvia viime vuosilta. On kyl hirveää minkä laatuinen kamera mulla on aikaisemmin ollut, selailin juuri kuviani ja kaikki matkakuvanikin ovat ihan rakeisia ja sumeita. Hassua miten silloin asiaa ei ajatellut sen kummemmin, kun taas nykyään en tosiaan suostuisi napsimaan kuvia noin huonolla kameralla.Noh kuitenkin, tässä tulee siis tietoja minusta:

 Opiskelen Helsingin Yliopistossa englantilaista filologiaa pääaineenani. Sivuaineina mulla on viestintää ja Pohjois-Amerikan tutkimusta. Opiskelu on sinänsä ihan mielenkiintoista, mutta olen aikalailla kiven ja kovan paikan välissä (miten niin huomaa mitä opiskelen??), sillä en todellakaan tiedä mitä haluan tulevaisuudellani tehdä. Asia tuottaa mulle aikamoista päänvaivaa ja välillä olen aika stressaantunutkin tulevaisuudestani. En halua opettajaksi, enkä kääntäjäksi, joten siinä menevät melkeinpä ainoat työllistymismahdollisuudet. Olen yrittänyt jo pari vuotta miettiä päätäni puhki, mitä oikein haluan tehdä, mutta mikään ei vaikuta natsaavan. Tai sitten jos joku tuntuukin mielenkiintoiselta, niin sitten pitäisi aloittaa suuri lukuprosessi sisäänpääsykokeisiin (taas) ja sitten monta vuotta koulussakäymistä (taas) enkä suoraan sanoen enää jaksaisi opiskella. Rakastan englannin kieltä yli kaiken, mutten vain näe tulevaisuuttani sen saralla. Tällä hetkellä tämä on siis ehkä suurin stressinaiheeni elämässä. (Syytän tästä myös naamani kukkimista!)

Olen pahimman luokan suklaariippuvainen. (En syytä tästä naamani kukkimista.). Päivässä saattaa mennä muutama patukka hyvinä päivinä. En edes ala kertomaan minkälaisia huonot päivät ovat. Nyt olen yrittänyt vähän rajoittaa suklaan syöntiä, mutta se tuntuu niin kauhean vaikealta!

Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 6 vuotta. Ehdimme asuakin yhdessä vuoden, kunnes poikkis vihdoin saavutti suurimman tavoitteensa ja pääsi lukemaan unelmiensa ainetta.... Ouluun. Jippijaijee, sanon minä. En ole koskaan nähnyt itseäni etäsuhteessa olevaksi tytöksi, joten pähkäilin pitkään mitä suhteellemme käy tämän seurauksena. Päätin kuitenkin olla luovuttamatta, koskaan kun ei tiedä miten asiat etenevät. Jos olisimme eronneet, olisin luultavasti aina miettinyt olisimmeko kuitenkin voineet onnistua etäsuhteessa. Vaikeaahan tämä on ja suhteesta on pidettävä huolta, mutta yllättäen tähänkin on tottunut. Nykyään jopa nautin omasta rauhasta (tiettyyn pisteeseen saakka), eikä tilanne ole onneksi niin paha, sillä poikaystävä pääsee parikin kertaa kuukaudessa käymään kotona rahatilanteesta aina riippuen. Heh, puhuinkin erään poikaystävän kaverin kanssa tilanteestamme, kun hän mainitsi kihlattunsa asuvan Alaskassa. Siinä vaiheessa ajattelin, että parempi ehkä olla ihan hissunkissun ylivaikeasta elämästäni..

Menen nollasta sataan sekunnissa. En siis suuttumisen suhteen, vaan ennemminkin innostuksen suhteen. Innostun kaikesta pienestäkin, niinkuin kyse olisi vähintäänkin kuuhun matkustamisesta. Mulle kaikki on aina ihanaa ja sikkekivaa. Ihan esimerkkinä voidaan mainita vaikka ihan vain glögikauden avaus tai lempisuklaan löytyminen lähikaupasta. Menen myös sitten sadasta nollaan ihan yhtä nopeasti. Jos joku menee mönkään, olen erittäin harmistunut. Kerron myös harmistani kovaan ääneen ja pitkin päivää, niin kenellekään ei varmasti jää epäselväksi kuinka paljon mua harmittaa. Saatan myös vähän polkea jalkaa. Tähän voisin lisätä, että olen välillä erittäin lapsellinen..

Mulla on selkään tatuoituna kieloja. Ne muistuttavat mua todella paljon mun lapsuudesta ja ovat mulle muutenkin tärkeitä. Ne ovat sekä mun että äitini lempikukkia, eikä mene yhtään kevättä, ettenkö keräisi kimpun kieloja äidille. Tällä hetkellä suunnitteilla olisi itseasiassa jo seuraava tatuointi. Aikaa ei olla vielä lyöty lukkoon, mutta toivottavasti tammikuussa pääsisin laittamaan pitkään suunnittelemani kuvan iholleni.

Olen puoliksi eestiläinen ja ensimmäiset 6 vuotta elämästäni asuinkin Tallinnassa. Puhun sujuvasti eestiä ja puhunkin sitä kotona äitini kanssa. Minulle saa siis kommentoida eestiksikin, jos joku eestinkielinen siellä lukee ;)

Olen yhdessä äitini kanssa isäni omaishoitaja. Vietän siis erittäin paljon aikaa vanhempieni luona. Tämä rajoittaa elämääni aika paljon, sillä en esimerkiksi voi lähteä tuosta vain matkalle, ennen kuin olen setvinyt äidin kanssa kaikki aikataulut noin puoli vuotta etukäteen. Muiden ikäisteni vietellessä myös sunnuntaibrunsseja tai leffailtoja kavereiden kanssa, olen itse useimmiten isäni kanssa kotona. Aikataulumme menevät äitini kanssa erittäin lomittain, joten jos en ole hoitamassa isääni, olen yleensä joko töissä tai koulussa. Elämäni on siis aika hektistä ajoittain. Vanhempani on kuitenkin erittäin tärkeitä minulle, enkä voisi kuvitellakaan, etten auttaisi heitä niin paljon kuin vain pystyn. He kun loppupeleissä tekisivät minun puolestani vielä paljon enemmänkin.

Silloin joskus punertava tukka oli tosi pop!

Mulla on erittäin paha araknofobia. Pelkään siis hämähäkkejä yli kaiken. Jos näen hämähäkin suljetussa tilassa (esim kotona) menen täysin paniikkiin ja alan itkemään hysteerisesti. Yksin kotona ollessa tämä on ihan kauhistuttavaa. Viimeksi tuijotin hämähäkkiä yli tunnin itkien ja huutaen, sillä en uskaltanut mennä kolmea metriä lähemmäs ja tappaa sitä. Poikaystävä yritti parhaansa mukaan puhelimen toisessa päässä rauhoitella ja lopulta uskalsin imuroida hämiksen. Vaikka poikkis vannoikin, että hämis ihan varmasti kuoli siihen imun voimaan, niin teippasin silti varuilta imurin putken kiinni. Niin ja sitten tietenkin tarkistin vielä jokaisen nurkan noin puoli tuntia, ettei hämis varmasti vain tippunut jonnekin. Koko rumbaan meni noin kaksi tuntia. Mun sydän pamppailee aika paljon jo ihan vain kun kirjoittelen tätä. Niin ja se kohta Taru Sormusten Herrasta-leffassa, jossa on se jättihämähäkki - juu en pysty katsomaan. Olen ihan vähän yrittänyt siedätyshoitaa itseäni ja nykyään pystyn jopa juoksemaan hämiksen ohi nopeasti, jos sellainen on esimerkiksi ulko-oven läheisyydessä. Ennen jouduin tällaisessa tilanteessa kääntymään kannoillani ja kiertämään sisäpihalle pidätellen itkua..

Huh! Oliskohan siinä jo tarpeeksi tietoa ainakin vähäksi aikaa musta! Mukavaa viikon alkua :)