Syksyinen asu

 

 

Heipähei!

 

 

Tällä viikolla olen viettänyt syntymäpäiviäni ja saanut taas vuoden lisää mittariin. Pari vuotta sitten synttärit herättivät mussa kauhun tunteita, en vain halunnut olla "kakskymppinen". Tuntui, että nyt tämä oli tässä, nuoruus ja villeys on takana ja nyt pitää alkaa käyttäytyä ikäiseltään. Ei sillä, että olisin koskaan ollut erityisen villi nuori, mutta jostain tällainen kaipuu heräsi. 



 

Tänä vuonna oli ehkä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen sellainen olo, että onko sillä nyt niin väliä? Ja noh, jos totta puhutaan, ei niihin teinivuosiin hirveän mielellään palaisi. Monet jo melkein nelikymppiset sanovat, että ovat onnellisimmillaan olleet kolmenkympin jälkeen, enkä ihmettele. Mitä enemmän vuosia karttuu mittariin, sitä enemmän olen varma itsestäni.

 Vasta ehkä noin vuoden ajan olen yrittänyt oppia tekemään päätöksiä itseni vuoksi,

 en muiden. Teen enemmän asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi,

en välttämättä niitä jotka olisivat fiksuimpia, tai miellyttäisivät muita.

Olen oppinut vasta parin vuoden sisällä, että on ihan okei sanoa ei; eikä haittaa

 vaikka joku loukkaantuisi sen myötä.

 Turhan ankaran opetuksen kautta olen oppinut, ettei ystävien määrä ole tärkeää, vaan niiden laatu; ne ystävät, jotka ovat ymmärtäneet, että sinä kuuntelisit ja kuuntelisit heidän huoliaan vaikka hamaan tappiin, jos he eivät kysyisi miten sinulla menee. Ne, jotka soittavat sinulle siltä istumalta, kun kuulevat jotain pahaa tapahtuneen, eivätkä välttele, koska eivät halua olla osa murhettasi.

 

Tykkään melkein eniten nykyään itsessäni riskienottokyvystäni ja kyvystä heittäytyä asioihin. En tiedä mistä se on kummunnut, joten ainoa selitys on iän tuoma varmuus. Aikaisemmin olen aina ollut sellainen, joka tilaisuuden tullen ajattelee "no en minä, en mä kuitenkaan osaa/pysty/saa/yms". Nyt lähden asioihin ajattelen, etten ainakaan menetä yrittämällä. Tällä mentaliteetilla sain tänä syksynä ensimmäistä kertaa oman alani töitä unelmafirmastani. Ja vaikka tekemäni työ ei ole sitä mitä haluan tehdä vastaisuudessa, olen ylpeä että olen saanut täysin omin avuin jalkani oven väliin firmaan, jossa haluaisin työskennellä tulevaisuudessa.

Iän myötä ymmärtää myös, että mikään ei tule helpolla - mutta se ei haittaa, sillä mikään ei kestä ikuisesti. Aikaisemmin kaihdin stressiä, pelkäsin koko ajan, että minulla on liian isoja paloja purtavaksi ja luovutin liian helposti. Tänä syksynä minulla on kaksi työpaikkaa ja koulu, jotka vievät minulta enemmän tunteja päivässä, kuin antaa olisi. Menen nukkumaan liian myöhään töitä tehden ja herään aamulla aikaisin kouluun, tai toiseen työhön. Vaikka pari kertaa viimeisen kuukauden aikana olen meinannut purskahtaa itkuun väsymyksen tai stressin takia, niin luovuttaminen ei ole käynyt mielessänikään. Projektini unelmafirmassani tulee kestämään tämän kuun loppuun ja sen jälkeen helpottaa, eli tosiaan mikään ei kestä ikuisesti. Vähän aikaa jaksaa pakertaa ylitöitä, jotta saisi tulevaisuudessa haluamansa.

Huivi - Massimo Dutti

Housut - Mango

Trenssi - Zara

Nilkkurit  - Ecco

Laukku - Louis Vuitton

 



Jos olen nyt jo oppinut ja kehittynyt niin paljon "kakskymppisissäni", niin mitä kaikkea tulen oppimaan vuosien kuluessa? Näin ajatellen, ei tulevat iän karttumiset pelota ollenkaan niin paljon. Niin ja kyllä musta vieläkin villi puoli löytyy tarpeen niin vaatiessa, mutta totuus on että oma sohva, teemuki ja telkkarista "vain elämää" houkuttelevat näin perjantai-iltana enemmän kuin mikään muu.. :)

Mukavaa viikonlopun alkua!